Rajatonta rusketusta

Kesä on ihmisen parasta aikaa. Minua ei haittaa jos välillä sataa vettä, koska eihän siellä pihalla jaksa kuitenkaan päivästä toiseen juosta. Makkaraa ja uusia perunoitakin voi syödä joka päivä, koska eihän niitä sitten talvella saa. Autoa ei tarvitse laittaa lämmitykseen, vaatekerrosta voi vähentää päältään ja mitä näitä riemunaiheita nyt sitten ikinä kelläkin on. Olen todella suvaitsevainen kesäihminen ja päiväni ei ole pilalla sen muutaman pisaran takia.


Kaikki kesässä ei kuitenkaan ole täydellistä. Minullakin on oma viholliseni kesässä ja se on rusketus. En tiedä onko syynä perinnölliset tekijät vai teenkö sen väärin, mutta minuun ei aurinko tartu. Eräänä kesänä muutama vuosi sitten päätin panostaa auringon palvontaan. Heti lämpimien päivien alettua liikuin ulkona niin vähissä vaatteissa kuin laki sallii. Otin mökkirannassa asioikseni aurinkoa kääntyillen ja rasvaillen.


Vietin poikkeuksellisen paljon aikaa ulkona, vaikkei minulla sinne mitään asiaa ollutkaan. Muutaman kerran tosin onnistuin polttamaan nahkani, jonka johdosta häikäisin kanssaeläjiä kuin punainen liikennevalo, joten sen verran takapakkia projektini otti. Tuntui, että aivan sama mitä tein, niin palasin vaan entistä valkoisempana parrasvaloihin. Samalla ystävät ympärilläni vetelivät sandaaleja jaloistaan ja työntivät jalkojaan kilpaa naamani eteen hokien: "KATO! KATO NY KU TOSSA ON TOLLANEN RAJA". Minä otin sandaalini pois ja näytin jalkaani. Ei ollut rajoja.


Vielä ärsyttävämpää kuin se, ettei itseeni tartu aurinko juuri mitenkään, on, että joihinkin se tuntuu tarttuvan yrittämättäkin. Olen uskotellut itselleni, ettei se ole niin helppoa heille, kuin kertovat sen olevan. Heidän on kuitenkin pitänyt käydä pitkin talvea makaamassa jossain solariumissa kuin dracula arkussa, että he saisivat tämän emävalheen nimeltään RUSKETUS myytyä kaikille helppona nakkina. Kesän tullen sitten retostellaan, että: "Ohhoh, ku nappas tuo aurinko tollasen tasasen heleän rusketuksen tuohon nahkaan", vaikka taustalla kuitenkin on koko talven kestänyt projekti joka on vienyt aikaa,rahaa ja litroittain ruiskurusketuslitkuja.


Olen myös alkanut kääntää voitokseni tätä rusketuksen aiheuttamaa tuskaa elämässäni. Ystävilleni olen esimerkiksi kertonut valkoisen ihoni hyödyistä. Voin esimerkiksi hädän tullen hieman riisuutumalla piiloutua valkoista taustaa vasten, tai väijyä sieltä käsin "vihollisia", kuin supersankari. Se, että miten se sitten käytännössä onnistuu, on taas toinen juttu. Näen jo iltapäivälehden uutisotsikon: "Alaston mies juoksi poliisia pakoon huutaen olevansa näkymätön! Katso kuvat kauhunhetkistä Jyväskylässä". Muistan myös tilanteen, jossa minusta ja ystävistäni otettiin valokuva. Meitä oli neljä siinä kuvassa, joista kaikki ystäväni olivat vähintään lievästi ruskettuneita ja itse lähinnä näytin siltä ihonväriini katsoen, että onkohan kaikki ihan hyvin. Näin asian vain niin, että ainakin kiinnitin huomion kuvassa ensimmäisenä ja uskalsin olla se "erilainen". Kaikkien näiden selitysten jälkeen minulle ristittiin sinä kesänä lempinimi "A4"...