Ei toinenkaan kerta totta...

Vajaa parikymmentä vuotta sitten Finnairin virkailija Kauppinen valmistautui ensimmäiselle maratonilleen. Meitä oli vajaan kymmenen juoksijan porukka koostuen kavereista ja kolleegoista. Valmistautuminen aloitettiin puolisen vuotta aikaisemmin, tehtiin jokunen yhteislenkki ja leiriviikonloppu mökillä. Määränpää oli Tukholma.
Kuukautta ennen juoksua oikea polveni kipeytyi ja juoksulenkit oli pakko jättää tekemättä. Kävin ortopedin pakeilla, joka pisti kortisonipiikin osoittamaani kipukohtaan. Toimin matkanjohtajana, joten poisjäänti ei tullut kysymykseenkään ja reissuun piti päästä.

Astuttiin laivaan, syötiin pastat ja seuraavana aamuna linimentit kintuissa viivalle. Porukkaa oli jo tuolloin paljon ja oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tavoiteajat oli haudattu vaivojen takia, mutta juoksu lähti mukavasti liikkeelle eikä jalassa tuntunut kipua, kunnes vajaan puolen tunnin kohdalla vihlaisi polveen. Seuraavien minuuttien aikana kävin dialogin itseni kanssa, että lähdenkö kaljalle heti vai vasta maalissa. Päätin lykätä päätöstä ja ajatella positiivisia ajatuksia. Kipu ei hellittänyt, kisahuumori alkoi hiipumaan ja puolessa välissä oli jo vaikeaa. Sanotaan, että maratoni alkaa 30km:n kohdalla. Tähän faktaan pohjautuen minulle kertyi kilometrejä kuusi eli niin joutui nykyinen mökkiyrittäjä heittämään pyyhkeen kehään 6km ennen maalia. Päätös lykätä oluen ottamista maksoi minulle paitsi keskeytyksen, niin myös vapautuksen liikunnasta muutamaksi kuukaudeksi.

Paljon on vettä virrannut Myllyojasta Korpijärveen tässä vuosien varrella. Polvi tuli kuntoon vaihtamalla tuetut juoksukengät neutraaleihin ( karrikoidusti kalliimmasta halvempaan...) ja reilun viiden vuoden lautaskammon jälkeen maratoneja on plakkarissa 8kpl.

Tukholmassa juostaan taas 3.6, jonne oli tarkoitus lähteä paikkaamaan tuota viime vuosituhannen epäonnea. Hoidin ilmoittautumisen viime vuoden lopulla ja juoksumaitti oli hyvä. Loka/marraskuussa kilometrejä tuli kolmen lapsen isälle mukavasti eli n.50-70 per viikko niin tiellä kuin metsässä. Sitten tuli jo perinteeksi muodostunut flunssa/influenssa/miesflunssa/poskiontelotulehduskierre, joka katkesi helmikuun alkupuolella. Onneksi Lyytikäisen Jussi oli viritellyt Mäntyharjun ladut aivan loistavaan kuntoon ja sain hiihdellä pari kuukautta ennenkuin tiet sulaisivat ja pääsisi kääntämään katseen taas juoksuun.

Kuten tiedämme, kevät tekee pikkuhiljaa tuloaan ja tiet sulivat kuukautta myöhemmin kuin edellisvuonna. Tämä tarkoitti, että juokseminen piti aloittaa liukkaalta ja varovasti. Tämän tiedostaen päätin seurata aikaani ja ottaa käyttöön sykemittarin elämäni hallinnassa. Eli kun ipanat herättävät yöllä, täytyy vaan kääntää kylkeä toteamalla " iskä ei voi antaa leipää kun palautuminen on käynnissä" tai kun vaimo pyytää imuroimaan mittarin ilmoittaman aktivisuuden ollessa yli 100% pitää kohteliaasti kieltäytyä. koska paha siinä on käydä oikeaa totuutta ja tiedettä vastaan. Vajaa pari kuukautta noudatin sykemittarin ohjeita varsin kattavasti. Hiki haisi ja juoksu maittoi pitkästä aikaa hyvältä, kunnes taas palattiin todellisuuteen. Lenkin loppuvaiheessa jalka sanoi poks ja kevään juoksut oli juostu. Polarin mittarin kehoituksesta " Aika lähteä liikkeelle" huolimatta nyt en ole lähtenyt puoleentoista kuukauteen liikkeelle. Maratonmatka oli kuitenkin maksettu kauan aikaa sitten, joten Tukholmaan lähdettiin, tällä kertaa taustajoukoissa.

Lähdön tunnelmaa

Maraton on pituudeltaan 42,195km. Aikaa kuluu sen suorittamiseen keskimäärin 2-7 tuntia, eli kyseessä on lyhytkestoinen suoritus ihmisen elonkaaressa. Ei päämäärä vaan matka pätee maratonille, kuten elämäänkin. Juoksu alkaa, kun periaatepäätös ilmoittautumisesta on tehty ja loppu on vaan nautiskelua. Muutama rakko siellä sun täällä, nestehukka lihaskramppeineen ja energiavajeineen pitävät huolen, ettei maaliintulon jälkeen kehtaa tuuletella tuntitolkulla. Enemminkin tulee olo, että tässäkö tämä nyt oli ja alkaa suunnata katsetta jo tulevaisuuteen. Tukholman maraton antoi tänäkin vuonna paljon, vaikkei viivalle kuntoa ulosmittaamaan päässytkään. Monta lenkkiä jäisellä tiellä rekkojen seassa otsalampun valossa olisi jäänyt tekemättä ja matkan tuottamaa eufoorista olotilaa kokematta. Mietin vaan, mitä olisin voinut tehdä toisin onnistuakseni seuraavalla kerralla vielä paremmin. Ystäväni Rocabar on onnistunut välttämään suuret karikot jollain ihmekonstilla. Olisin hänen kanssaan muutaman sanan vaihtanut Tukholmassa, mutta siellä ei ehditty näkemään.

Jos se kolmas kerta...

Eini viihdyttää ja kiihdyttää
Tukholman maraton#reittikartta2017