Pienten puolesta polkien Pariisiin: Marraskuu on pyöräilykuu

Kuinka tavallinen kuntoilija voi jaksaa polkea vähän yli viikossa 1500 kilometriä Jyväskylästä Pariisiin? Saman verran kilometrejä hiihdin koko viime talven aikana. Yhtälö tuntuu käsittämättömältä.

Kuinka 52-vuotias perheenäiti pystyy palautumaan seuraavaan pyöräilypäivään, jos joka päivä vetää yli 200 kilometrin matkaa, vaikka olisikin jonkinlaisessa peruskunnossa?

Näihin kysymyksiin odotan vastauksia, joita saan ehkä vasta polkiessa Pariisiin. Siis jos sinne asti päästään...

Viime viikonlopun kävelyjen jäljiltä toisesta jalasta on päkiä kipeänä ja toisessa jalassa on rakkoja. Lauantaina marssin Mäntyharjussa 18 kilometriä mamman hirvipadan ääreen ja sunnuntaina tiimin kanssa Jyväskylässä Laajavuoren reiteillä 2,5 tuntia, kilsoista ei hajuakaan.

Siispä tiistaina vaihdoin takaisin pyöräilyyn ja ajattelin jatkaa sitä marraskuussa, koska plussakelit suosivat ja tulee vähemmän rakkoja.

Teillä on tilaa marraskuussa. Kuva on Mäntyharjun kirkonkylän suoralta, takana kaukana sumussa Taidekeskus Salmela. Kuva: Mikko Kontti

Pisimmät päivämatkat, peräti kaksi peräkkäin, poljin parikymmentä vuotta sitten kolmivaihteisella peruspyörällä kesäasukaspyöräilyssä. Mäntyharjun ja Pertunmaan kunnat hakivat symbolisesti kesäasukkaat kesäkuntiin Helsingistä.

Ryhmä kuntien vakiasukkaita matkusti Senaatintorille, ja polkaisi yhdessä kesäasukasryhmän kanssa läpi Uudenmaan ja Kymenlaakson Viitostien ja Kuutostien välisiä pikkuteitä kohti Etelä-Savoa. Matkaa tuli 250—260 kilometriä kahdelle päivälle jaettuna.

Pyöräilijöitä oli ehkä kolmisenkymmentä, mukana myös molempien kuntien kunnanjohtajat, joista toisella taisi olla ajossa ihan peräti seitsemänvaihteinen, kippurasarvinen pyörä. Joukossa oli niitäkin, jotka antoivat palaa pelkillä mummopyörillä vaan, ja yksi, joka ajeli satavuotiaalla pyörävanhuksella. Molemmat kestivät maaliin saakka.

Olin kesäasukaspyöräilyssä mukana kolmena ensimmäisenä vuonna 90-luvun loppupuolella, mutta lopetin, kun aloin odottaa esikoista. Pyöräilyt jatkuivat joitakin vuosia, kunnes innostus hiipui, järjestäjät väsyivät ja ehkä ideakin katosi jonnekin. Nyt olen miettinyt, että voisiko tämän perinteen elvyttää uudelleen vaikka kertaluontoisena kokeiluna? Tai kesäasukaspyöräily kerran kymmenessä vuodessa?

Pitäjänuutisten kesäasukaspyöräilystä kertovan jutun (30.5.1996) otsikkona oli Haaveesta tuli totta ja alaotsikkona Pyöräretki eteni myötätulessa ja kaiken aikaa etuajassa. Hmm, samoilla otsikoilla voisi mennä ensi kesänäkin!

Tavallisillakin kuntoilijoilla on nykyisin tasokkaampia pyöriä kuin 25 vuotta sitten, joten kahdessa päivässä polkee paljon pitemmälle kuin Mäntyharjuun tai Pertunmaalle, joten kesäasukkaita voisi lähteä hakemaan kauempaakin.

Kuvassa olevan jutun vieressä oli silloisen päätoimittajan Matti Ämmälän, joka kuului ensimmäisen kesäasukaspyöräilyn huoltojoukkoihin, kirjaamia "pieniä paloja" matkan varrelta. Löytyi tälläinen "pala":

Olen ilmeisesti aina ollut hyvä peesaaja...(Pitäjänuutiset 30.5.1996)

Viime keväänä hankin maastopyörän, koska innostuin lajista ja myös pyöräilystä töihin Mäntyharjusta Mikkeliin. Mies on samassa työpaikassa, mutta teemme eri vuoroja. Kun pyöräilen töihin, yleensä kerran tai pari viikossa, hän tulee joko omalla pyörällään tai junalla kotiin ja auto jää minulle, mikä on kätevää varsinkin pimeään vuodenaikaan.

Välimatkaa on 45 kilometriä – tai enemmän, reittivalintaa voi vaihdella ja kiertää esimerkiksi Hirvensalmen tai Ristiinan kautta.

Yleensä poljen Viitostietä myötäilevää reittiä. Valtatien vieressä kulkevia paikallisteitä on sen verran, isoa tietä pitkin tarvitsee mennä vain muutamia kilometrejä. Maantiepyöräilyssä ensi keväänä tilanne toki muuttuu, sillä Bianchilla ei pysty polkemaan kärrypolkuja, joita nyt kuljen.

En ole mikään mittarimato, en käytä sykemittareita, joskus olen ladannut sportstrackerin, en edes laita kilsoja ylös, mutta arvelen, että lokakuuhun mennessä olin polkenut noin 3500 kilometriä. Pyöräilen siis tietenkin muutenkin kuin kerran viikossa töihin.

Viime kesän pisimmät matkat olivat Puumalan ja Mäntyharjun väliset taipaleet, kun polkaisin ystäväperheen mökille ja/tai takaisin Mäntyharjuun. Väli on 105 kilometriä Suurlahdentien ja Puumalan sillan kautta ajettuna, saaristoreitin Norppa-lautan kyydillä vähän lyhyempi. Aikaa meni noin työpäivän verran.

Puumalan ja Mäntyharjun välinen reitti kulkee Suurlahdentien kautta. Mustalla merkityllä reitillä saa lauttamatkan Hurissalosta Lintusaloon, punainen on vaihtoehtoreitti ilman lauttamatkaa.

Kovin tavoitteellista ei pyöräily viime kesänä vielä ollut, mutta pikkuisen piiskasi ajatus Luonteri-pyöräilystä. Lupasimme siskonmiehen kanssa osallistua elokuussa pyöräilyyn Luonterin ympäri ”Savon Sveitsissä”, Mikkelin Anttolassa ja Juvalla. Reittiä on sanottu Suomen rankimmaksi 95 kilometrin matkaksi. Suurin osa matkasta on sorateitä, jotka eivät kuuman ja kuivan kesän jälkeen olleet parhaassa kunnossa, mutta eivät kauhean kehnossakaan.

Koska siskonmies on mies ja 15 vuotta nuorempi, yritin harjoitella enemmän kuin hän, jotta pysyn peesissä. Sattui hyvä päivä, ja satuin oleman kisan (joka ei ollut kisa vaan retkipyöräily, mutta numerolaputettuna paineltiin ja aika otettiin kaikille) kolmanneksi nopein nainen. Merkittävin saavutus pyöräilyurallani!

Luonteri-pyöräilyssä oli helteistä ja rankkaa, mutta sinne pitää päästä uudestaan.

Tämän alueen Rynkeby-pyöräilijöitä haastateltiin tällä viikolla Kaakon Viestinnän lehtiin. Juttu on jo julkaistu Länsi-Savossa, toivottavasti tulossa myös ainakin Kouvolan Sanomiin. Ei ole helppoa joutua toiselle puolelle eli haastateltavaksi, mutta hyvän asian puolesta kestän sen.

Ja hei, jos haluat antaa joulukorttirahat tai pienen summan ihan muuten vaan hyväntekeväisyyteen, niin tätä kautta jokainen euro menee suoraan syöpälapsille, sillä me pyöräilijät maksamme omat kulumme itse. Pääset lahjoittamaan tästä linkistä.