Ensi-iltaelokuvat kertovat kotimaisesta peliteollisuudesta, tosielämän cowboysta, nyrkkeilystä, tanssiryhmän pimeistä voimista ja Viirun ja Pesosen pesäerosta — katso kriitikon arviot kaikista elokuvista

 

Barry Wetcher

Adonis Creedin (Michael B. Jordan) uusi ottelu liitty hänen isänsä kuolemaan. Valmentaja Rocky (Sylvester Stallone) pelkää suojattinsa kokevan isänsä kohtalon kehässä.

Creed II: Tunteellista mätkintää

Ohjaus: Stephen Caple Jr. Käsikirjoitus: Cheo Hodari Coker, Ryan Coogler, Sylvester Stallone.

Rooleissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren.

Kesto: 130 min. K-16.

42-vuotias Rocky-elokuvasarja keksi kolme vuotta takaperin, kuinka raikastaa Sylvester Stallonen ajelehtiman jääneen nyrkkeilyelokuvan konsepti. Michael B. Jordanin kautta saatiin uusi sukupolvi, ja Stallone pääsi keräämään niin harvoin kokemaansa arvostusta näyttelijänä syventyen ikääntyneeseen roolihahmoonsa.

Jatko-osa oli ilmiselvä juttu. Konsepti on yhä samaan aikaan nykyaikaa ymmärtävä ja melko vakavahenkinen, mutta saa paljon kontekstia vuosikymmenien takaisista elokuvista.

Siinä missä Creed käytti hyväkseen ensimmäistä Rocky-elokuvaa, ottaa jatko-osa mallikseen elokuvasarjan hullunkurisimman jatko-osan eli Rocky IV. Kylmän sodan jännitteen nyrkkeilykehään viskannut pullisteleva melodraama muistetaan varsinkin harjoittelumontaaseistaan.

Jännitettä luodaan roimasti liittämällä Creed II:n juoneen Rocky IV:n tapahtumat. Adoniksen (Jordan) isän ja Rockyn (Stallone) parhaan ystävän Apollon kehässä surmanneen Ivan Dragon (Dolph Lundgren) poika Drago (Florian Munteanu) on Adoniksen uusi mestaruushaastaja.

Rocky ja Adoniksen kanssa perhettä perustava Bianca (Tessa Thompson) anovat, ettei nyrkkeilijä lähtisi kostonretkelle.

Mehukkaiden harjoittelu- ja nyrkkeilykohtauksien lomassa avaudutaan ja purraan huulta kyynel silmäkulmassa.

Elokuva jää harhailemaan johonkin realismia tavoittelevan urheiludraaman ja ylidramaattisen turhanpäiväisyyden välimaastoon.

Jordan, Thompson ja Stallone pelaavat yhä mainiosti yhteen. Harmillisesti Stallonen ja Lundgrenin jälleenkohtaamisesta puuttuu täysin niin kovasti odotetut kipinät.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Lopun nyrkkeilyottelu. Hyviä roolisuorituksia pääkolmikolta.

Huonoa: Hutera käsikirjoitus. Hyväksikäyttää Rocky-elokuvien nostalgiaa turhan ilmiselvästi

Erityistä: Edellisen elokuvan ja Black Pantherin ohjannut Ryan Coogler ja Luke Cage -sarjan vastaava tuottaja Cheo Hodari Coker viimeistelivät Stallonen käsikirjoituksen.

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa: Kotoa muuttamisen ilot ja surut

Firsteight

Viiru-kissa on kasvamassa isoksi ja kaipaa itsenäisyyttä. Myös omaa tilaa kaipaava Pesonen keksii rakentaa Viirulle oman pikku mökkinsä.

Ohjaus: Ali Samadi Ahadi. Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan.

Suomenkielisissä äänirooleissa: Jukka Voutilainen, Johanna Viksten, Jarmo Koski, Inkeri Wallenius, Katja Aakkula.

Kesto: 82. Sallittu.

Ruotsalaisen kirjailija Sven Nordqvistin luomat Viiru ja Pesonen ovat aiemmin muun muassa seikkailleet ruotsalaisissa animaatioissa. Ilmeisesti hahmot nauttivat suurta suosiota myös Saksassa. Kaksi edellistä näytelmäelokuvaa Viiru ja Pesonen: Pikkukepposia ja suurta ystävyyttä, Viiru ja Pesonen — paras joulu ikinä sekä uusin ovat sieltä peräisin.

Tekijäporukka on pysynyt paljolti samana, joten edellisistä elokuvista tykännyt pikkukansa varmasti nauttii myös uusimmasta. Tarina perustuu viimeiseen Viiru ja Pesonen -kirjaan.

Viiru-kissa on hyperaktiivinen ja aiheuttaa rauhaa kaipaavalle Pesoselle harmaita partakarvoja. Isäntä keksii rakentaa Viirulle pihamaalle oman kivan mökkinsä. Täten kissalle aukeaa täysin uusi itsenäisyyden maailma. Tämä ajaa aiemmin niin tiiviisti yhdessä eläneen kaksikon välille kiilaa.

Onneksi yhdessä hupailu voittaa aina itsenäisyyden.

Tarina käsittelee kasvamista ja kaipuuta vanhempien sääntöjen alta pakoon. Elokuva pysyttelee tahallaan hyvin kaukana mistään realismista. Kaikki tapahtuu lähinnä muutamissa lavasteissa.

Vitsit ja toiminta ovat hyvin kesyjä, joten elokuva on turvallinen myös hyvin pienille katsojille, jotka varmasti tykkäävät eniten energisen kissan ja omalaatuisen vaarin kommelluksista.

Isommille lapsille kaikki voi olla liiankin lällyä.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Herttaisen maalaisromanttinen miljöö. Sopii ihan pienille.

Huonoa: Sisältää jonkin verran tarinan ympärille topattua höttöä.

Erityistä: Kahdeksas kokopitkä Viiru ja Pesonen -elokuva.

The Name of the Game: Pelialan kulisseissa

Daniel Pöllänen

Nex Machina -pelin game director Harry Krueger ja arcade-pelien veteraani Eugene Jarvis.

Ohjaus: Paul J. Vogel, Jarno Elonen. Käsikirjoitus: Heikki Kareranta, Paul J. Vogel, Jarno Elonen.

Kesto: 97 min. Sallittu.

Kotimainen dokumenttielokuva sukeltaa aihepiiriin, joka kiinnostaa varsinkin omaa alaansa tuumaavia nuoria. Peliala on kasvava bisnes Suomessakin, ja seuraavaa Max Paynea, Angry Birdsia tai Clash of Clansia haetaan kuumeisesti.

Kyseessä ei ole mikään pikkubisnes. Suomen pienet peliyhtiöt yhdessä työllistävät muutaman tuhat ihmistä ja tekevät kymmenien miljoonien eurojen liikevaihtoa. Alan jättiläisen, kotimaisen Supercellin, liikevaihdosta puhuttaessa liikutaan miljardeissa.

The Name of the Game seuraa suomalaisen pelialan yhtä vanhinta ja arvostetuinta pelitaloa, Housemarqueta. Tekeillä on uusi shoot ’em up -peli, ja mukaan projektiin on saatu arcade-pelien legenda Eugene Jarvis.

Deadlinet painavat päälle lähes yhtä kovasti kuin paineet saada näkyvyyttä valtavalla ja pirstaloituneella globaalilla markkinakentällä. Tärkeintä olisi kuitenkin saada ulos paras mahdollinen tuote. Ajoissa. Ja mieluiten pysyen budjetissa.

Nopeasti dokumentti kallistuu näkökulmassaan maalaamaan elokuvan kohteista tech bro -kulttuurin irvikuvia. Bileistä innostuvia lapsimiehiä, jotka ovat teknisissä asioissa taitavia, mutta kompuroivat vastuun ja lakitekstien kanssa.

Keskushenkilöinä ovat toimituspäälikkö Ilari Kuittinen, markkinoinnin Mikael Haveri ja game director Harry Krueger. Jotkut Housemarqun keskeisistä hahmoista ovat, aivan fiksusti, jättäytyneet pois dokumentista.

Dokumentin kuvaama meno oli peliyhtiöissä yleisempää ehkä 10—15 vuotta sitten. Nyt se vaikuttaa surkuhupaisalta ja näyttää alaa melko huonossa valossa.

Lopulta kaikki mielenkiintoinen pelintekemiseen liittyvä jää taustalle, samoin jopa Nex Machina -pelin kummisetänä toiminut Jarvis — tämä outo ja hassu kasarisetä.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Kiinnostava kurkistus pelialaan.

Huonoa: Kurkistus on hyvin pintapuolinen ja kaaottinen.

Erityistä: Nex Machina -peli sai kriittisesti loistavan vastaanoton, mutta epäonnistui taloudellisesti.

The Rider: Moderni ja aito cowboy-draama

Caviar

Brady Jandreau näyttelee pääosaa tämän omiin kokemuksiin perustuvassa elokuvassa.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Chloé Zhao.

Rooleissa: Brady Jandreau, Tim Jandreau, Lilly Jandreau, Lane Scott, Cat Clifford.

Kesto: 104 min. —

Rodeoratsastaja Brady (Brady Jandreau) on aito cowboy. Ura on kuitenkin katkolla rodeossa kärsityn aivovamman vuoksi. Talous ottaa toipumisaikana osumaa. Rahaa täytyisi tehdä. Uusi aivovamma voisi merkata todella vakavia seurauksia.

Aiemminkin samoilla alueilla elämää kuvannut ohjaaja Chloé Zhao luo modernin cowboy-draaman, joka näyttää Yhdysvalloista puolen, joka harvoin päätyy valkokankaalle. Teeskentelemätön, hienostunut ja suoraviivainen tyyli vangitsee.

Bradyn ja tämän siskon (Lilly Jandreau) välit on kuvattu sellaisella herkkyydellä, että ihmiset tulevat väkisinkin intiimin lähelle. Keskustelut ovat pehmeitä, mutta ne tuovat ilmiselväksi, kuinka kovia keskellä ei-mitään elävät ihmiset ovat. Ja kuinka ainoat tienestit ovat ihmisen henkistä ja fyysistä lujuutta mittaavilla aloilla.

Amatöörinäyttelijöiden kautta elokuvaan on saatu todentuntuinen, lähes dokumentaarinen tyyli. Kääntöpuolena ovat hetket, jolloin dialogi kuulostaa pinnistelyltä ja kokemattomuus käy ilmeiseksi. Onneksi nämä hetket ovat ohimeneviä, eivätkä halvenna elokuvaa.

Ihmiskokemuksen kuvausta hienompaa on seurata ihmisen ja hevosen vuorovaikutusta. Kun Brady käsittelee villiä tammaa, kuvissa ei ole mitään keinotekoista. Se on puhdasta yhteyttä. Se on tunteellista seurattavaa. | Timo Alho

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Inhimillinen, teeskentelemätön ote. Raikas cowboy-kuvaus.

Huonoa: Dialogi ja amatöörinäyttelijät eivät aina toimi.

Erityistä: Elokuva perustuu pääosan näyttelijän Brady Jandreaun kokemuksiin. Jandreau toimi neuvonantajana ohjaaja Zhaon edellisessä elokuvassa Songs My Brothers Taught Me.

Suspiria : Tanssia ja kauhua pitkällä kaavalla

Sandro Kopp

Dakota Johnson (keskellä) näyttelee berliiniläiseen tanssiryhmään saapuvaa amerikkalaista. Kulisseissa vaanivat pimeyden voimat.

(Italia/Yhdysvallat, 2018)

Ohjaus: Luca Guadagnino. Käsikirjoitus: David Kajganich.

Rooleissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Chloë Grace Moretz, Renée Soutendijk.

Kesto: 152 min. K-16.

Dario Argenton vuoden 1977 giallo-klassikko Suspiria nähtiin remasteroituna Suomenkin valkokankailla vasta viime vuonna. Nyt luvassa on moderni versio verisestä ja melko trippimäisestä elokuvasta.

Ajatus itsessään kiinnostaisi harvoja, ellei puikoissa olisi Oscar-ehdokkuuden Call Me by Your Name -elokuvalla ansainnut Luca Guadagnino sekä pääosissa isoja nimiä.

Susie (Dakota Johnson) on amerikkalainen tanssija, joka pyrkii Berliinissä kuuluisaan Madame Blancin (Tilda Swinton) johtamaan tanssiryhmään. Susie pääsee joukkoihin ja nousee nopeasti arvoasteikossa, kun edellinen uuden esityksen päätähdistä (Mia Goth) romahtaa.

Samalla psykoterapeutti, tohtori Klemperer (myös Tilda Swinton), tutkii samaiseen tanssiryhmää kuuluneen potilaansa (Chloë Grace Moretz) katoamista. Tutkimukset johdattavat tohtorin okkultististen rituaalien jäljille.

Samalla Susie alkaa tuntemaan, ettei häntä ainoastaan valmistella uudeksi päätanssijaksi vaan jonkin paljon synkemmän varalle.

Ensiksi on hyvä tehdä selväksi, että Guadagninon versio poikkeaa hyvin paljon edeltäjästään. 1970-luvun huuruinen psykedelisyys on korvattu kylmän viileällä tyylikkyydellä ja hiipivällä karmivuudella. Jopa tarinan näkökulma on tuntunut kääntyneen nurinkurin, tai ainakin sitä käsitellään paljon paljastavammin.

Vaikka kokonaisuus on roimasti ylipitkä, ovat näyttelijäsuoritukset loistavia. Johnson säilyttää inhimillisyytensä kunnianhimoisissa puitteissa. Swinton on taas aivan mieletön, varsinkin hoitaessaan pariakin tonttia.

Suspiria kutsuu metodisella lähestymistavallaan tutkimaan elokuvan eri kerroksia. Mutta lopulta mitään sen suurempaa ei paljastu. Onko itse prosessi se, mihin haluttiin kiinnittää huomiota? Kunnianhimoinen lähestymistapa ei kanna. | Timo Alho

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Erittäin tyylikäs. Loistavat näyttelijät.

Huonoa: Ylipitkä. Kummallinen rakenne.

Erityistä: Alkuperäisen Suspirian päätähti Jessica Harper esiintyy sivuroolissa.

AIHEET

TIMO ALHO