Kirja-arvio: Palkittu amerikkalaiskirjailija kirjoittaa vaihtoehtoisten faktojen kiirastulesta Valkoisessa talossa

George Saunders: Lincoln bardossa. Suomentanut Kaijamari Sivill. Siltala 2018, 415 s.

George Saunders mielikuvitusrikas kirjoittaminen jatkuu myös esikoisromaanissa.

Abraham Lincolnin William-poika kuoli lavantautiin helmikuussa 1862 keskellä Yhdysvaltojen sisällissotaa. 11-vuotiaana kuollut William oli aikalaistodistajien mukaan kuin enkeli maan päällä.

George Saundersin esikoisromaani Lincoln bardossa ottaa käyttöaineksensa Williamin kuolinyöstä. Kirjan kehys jännittyy Yhdysvaltojen presidentin julkisen viran ja yksityisen surun välille, mutta sen hurjin materiaali tulee washingtonilaiselta hautausmaalta, jonka vainajat ovat romaanin kertojia.

Bardo on joissakin buddhalaisissa suuntauksissa kuoleman ja uudesti syntymisen välinen tila. Romaanissa kalmiston kirstut ovat tässä tilassa auki, ja ruumiit viuhtovat ihmisestä toiseen, kuten nykyviihteen tyylinä on, vertailevat kokemuksiaan ja kisailevat. Kyseessä on siis varsinainen kiirastuli.

23400492.jpg

Vainajista rakentuu Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologiaa löyhällä tavalla muistuttava yhteisö.

Vainajien fiktiivisen leikin lomaan Saunders annostelee historiankirjoja ja silminnäkijäkertomuksia, joissa faktuaaliset henkilöt ja tapahtumat näyttäytyvät hyvinkin ristiriitaisessa valossa. Samoista tilanteista on monia käsityksiä, mikä lienee tuttua poliisikuulusteluista ja todellisuuden tulkinnoista.

Vaihtoehtoisia tulkintoja on kuin faktoja nykyisessä Valkoisessa talossa, ja lukija voi välillä olla kuin peura ajovaloissa.

Lincoln bardossa on moniaineksinen ja -ääninen romaani. Kirjana se jatkaa Saundersin novellien mielikuvituksellisuutta, mutta muistuttaa myös sosiaalisen median eri kanavissa kaikuvaa älämölöä, josta voi olla vaikea saada koherenttia kuvaa.

Vaihtoehtoisia tulkintoja on kuin faktoja nykyisessä Valkoisessa talossa, ja lukija voi välillä olla kuin peura ajovaloissa. Säntäilee näkemyksestä toiseen.

Saundersin kuiva huumori ei juuri helpota valintoja. Tyylilajissa ymmärtäminen jää usein lukijan omalle kontolle. Ehkä se on kirjailijan tarkoitus. Tuottaa materiaalia, josta jokaisen pitää noukkia mielekkyys itse.

Siitä ei sentään tarvitse tapella kuin pahojen henkien Williamista.

Hyvää: Mielikuvituksen ilmavat siiveniskut.

Huonoa: Moniääninen voi olla myös kakofoninen.

Erityistä: Esikoisromaani voitti Man Booker Prizen 2017.

PETTERI VÄRTÖ