Tommi Korpela ja Laura Birn tihkuvat epätoivoista energiaa Tyhjiössä — Ensi-illoissa myös japanilainen laatuanimaatio ja agenttisekoilun paluu

 

Heikki Färm

Tommi Korpela ja Laura Birn näyttelevät taiteilijapariskuntaa, joka pohdiskelee kohtaloitaan elämän murroskohdassa.

Parisuhde voi olla vaikeaa — se kai on itsestään selvää. Se voi kuitenkin olla hyvin paljon vaikeampaa, jos kummatkin osapuolet ovat taiteilijoita. Ja kunnianhimoisia.

Taiteen tekeminen on sisäänpäin kääntyvää prosessia. Menestyminen vaatii itsensä likoon laittamista. Aleksi Salmenperän uusi elokuva pohtii, kuinka tällainen suhde selviää hengissä.

Aihe voi kuulostaa kuivalta, mutta Salmenperä osaa tummasävyiseen ja kieroon huumoriinsa nojaten esittää asian sykkivän sydämen ja tutkia sitä mielenkiintoisin tavoin.

Kyseessä on rakkaustarinan pikkutarkka osiin purkaminen, joka tuntuu henkilökohtaiselta. Ehkä juuri aiheen läheisyys on saanut Salmenperän lähestymään sitä niin tyylitellyllä otteella.

Tyhjiö-elokuvassa tarinaa luomisesta ja perhe-elämästä esitellään lähes seikkailuelokuvamaisin ottein. Yksinkertaistettuun mustavalkokuvaan yhdistellään kovasti muokattua värikuvaa.

Eeron (Tommi Korpela) on kirjailija. Mitään uutta ei ole syntynyt sen viiden vuoden aikana, kun hän on ollut yhdessä Pihlan (Laura Birn) kanssa.

Pihla on näyttelijä. Uusi vauva ja mahdollisuudet rooleihin amerikkalaisissa suurelokuvissa laittavat taiteelliset intohimot ja tilipussin puntariin. Varsinkin, kun Eero ei tyhjillä sivuillaan ole mitään tienannut.

Korpela ja Birn pelaavat mahtavasti yhteen.

Heidän pokkana vedetyt roolisuorituksensa suorastaan tihkuvat epätoivosta energiaa. Kaikki ympärillä tuntuvat kyseenalaistavan valinnat. Piikit lentelevät. Väärinymmärrykset pinoutuvat. Se naurattaa, vaikka missään ei oikeastaan ole mitään naurun aihetta.

Korpela ja Birn pelaavat mahtavasti yhteen. — Timo Alho

Salmenperä osoittaa olevansa monipuolinen ja rohkea ohjaaja. Kotimaisista kollegoista tuskin kukaan olisi pystynyt näin omaperäisiin ja visuaalisesti jänniin ratkaisuihin.

Tyhjiöltä ei kannata odottaa tavanomaisia kuvioita. Parempi antaa sen vain rohkeasti viedä mukanaan, vaikka se käykin ärsyttävän lähellä elämän kuluttamia hermopisteitä.

Timo Alho

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Korpela ja Birn. Yllättää ja haastaa.

Huonoa: Toisinaan jopa velloo vaikeuksia kuvatessaan.

Giles Keyte

Olga Kurylenko ja Rowan Atkinson naurattavat ja pelastavat maailmaa agenttikomediasarjan kolmannessa osassa.

Erityistä: Laura Birn, Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman nähtiin myös Salmenperän vuoden 2015 elokuvassa Häiriötekijä.

Animaatiomestarin jalanjäljissä

Mary ja noidankukka (Meari to majo no hana, Japani, 2017)

Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi. Käsikirjoitus: Riko Sakaguchi ja Hiromasa Yonebayashi perustuen Mary Stewartin romaaniin.

Alkuperäisissä äänirooleissa: Hana Sugisaki, Ryûnosuke Kamiki, Yûki Amami.

Suomenkielisissä äänirooleissa: Sanni Siltala, Ohto Heiskanen, Satu Silvo.

Kesto: 102 min. K-7.

Pari vuotta takaperin animaation suurmestari Hayao Miyazaki päätti jättää elokuvien tekemisen ja siirtyä eläkkeelle. Tapahtumaa ja päätöstä palata takaisin kuvattiin dokumenttielokuvassa.

Kun Miyazaki taas vaiheili oman tulevaisuutensa ja taiteensa kanssa, moni tämän oppilapsista joutui etsimään uusia työmahdollisuuksia. Yksi heistä oli animaattorina Miyazakin Ghibli-studiolla aloittanut Hiromasa Yonebayashi, joka lopulta päätyi jopa ohjaajaksi Kätkijät ja Marnie — tyttö ikkunassa -elokuvilla.

Ghibli-studion lukitessa ovia Yonebayashi muutamine kollegoineen alkoi perustaa henkistä jatkajaa Ghiblille. Ensimmäisenä Studio Ponocin tuotoksena nähdään Mary ja noidankukka, joka on ilmiselvä serkku Ghiblin teoksille.

Yhtenäisyydet Miyazakin elokuviin ovat moninaiset: päähenkilö on itsepäinen tyttö, maailma on samalla fantasiamainen ja tunnistettava ja arkipäivän pikkuaskareet sekä valtavat aiheet kohtaavat.

Tarina perustuu Mary Stewartin Pikku noitaluuta -kirjaan.

Mary on energinen ja innokas 12-vuotias. Kesken mummon luona vietetyn kesäloman hän löytää mysteerisen kukan. Kukka ja lentävä luuta vievät Mary matkaansa pilvissä sijaitsevaan Endorin noitakouluun. Koulussa on tapahtumassa kamalia asioita, joiden selvittämisessä hänen täytyy auttaa.

Animaation jälki on upeaa ja mielikuvituksellista. Tarina on klassista satua, jossa on ripaus suorastaan karmivaa outoutta. Yonebayashi tuntee lajityypin kuin omat taskunsa.

Vaikka harva ohjaaja pääsee koskaan Miyazakin tasolle on Yonebayashi ilmiselvästi vankkumaton ammattilainen, jolla on suuri sydän.

Timo Alho

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Upea animaatio.

Studio Ponoc, Studio Ponoc

Nuoren Mary-tytön taianomainen matka alkaa harvinaisen kukan löytämisestä.

Huonoa: Turhan tuttu tarinarakenne.

Erityistä: Miyazaki ei ole halunnut katsoa elokuvaa.

Tomppeli agentti kompastelee taas

Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again, Iso-Britannia/Yhdysvallat/Ranska, 2018).

Ohjaus: David Kerr. Käsikirjoitus: William Davies.

Rooleissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Olga Kurylenko, Jake Lacy ja Emma Thompson.

Kesto: 88 min. K-7

Rowan Atkinson nousi todelliseen maailmankuuluisuuteen näyttelemällä itse luomaansa Mr. Bean -hahmoa. Bean oli minimalistisen ja lähes mykän komedian upea esimerkki.

Atkinson teki rehevää slapstickia tekemällä itse asiassa hyvin vähän.

Atkinsonin hahmo salainen agentti Johnny English on huumoriltaan laajempi. Vitsit eivät synny arkipäiväisen vaivaannuttavista tilanteista vaan James Bond -elokuvien luomasta arkkityypistä — herrasmiesvakoojasta.

Hupsuus kumpuaa siitä, että suuresta itseluottamuksesta huolimatta English on varsinainen tomppeli. Hän onnistuu pelastamaan maailman ainoastaan siunatun hyvän onnensa ansiosta.

Elokuvan juonikuvio lainailee melko surutta 007:n Skyfallia, ja onpa mukana ihan ihka-aito Bond-tyttökin, Olga Kurylenko. Moni ideoista toimii sen vuoksi, kuinka vakavissaan ne esitetään ja kuinka absurdilta Englishin mukana olo on kontrastissa.

Paljon kommelluksia syntyy siitä, kuinka auttamattoman osaamaton superagentti on modernin teknologian kanssa. Tämä huumorin näkökulma tuntuu ajoittain vanhentuneelta.

Muutamissa asetelmissa voi aistia Jim Abrahamsin ja Zucker -veljeksen Top Secret — Huippusalaista -elokuvan anarkisuuden. Harmillisesti Johnny English tuntuu pidättelevän kaikista rohkeimpia vitsejään ja pitäytyy mieluummin hyvin kädenlämpöisissä hupsutteluissa, jotka nojautuvat enemmän Atkinsonin naamaan kuin kirjoittamiseen.

Elokuva toimii, koska se tuntuu ajoittain oikealta agenttielokuvalta, vaikka ehkä jo hieman vanhentuneelta sellaiselta. Vitsejä valuu sellaiseen tahtiin, ettei se haittaa, vaikka vain osa niistä uppoaa.

Näin tahallisen tyhmää pelleilyä on vaikea oikeasti vihata.

Timo Alho

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Atkinson. Totisuuden ja absurdisuuden kohtaamiset.

Huonoa: Venytetyt yhden vitsin kohtaukset.

Erityistä: Legendaariset brittinäyttelijät Charles Dance, Michael Gambon ja Edward Fox tekevät lyhyet esiintymiset.