Tytön ja robotin ystävyystarina uudistaa Transformerseja raikkaasti ja Heikki Nousiainen loistaa Klaus Härön elokuvassa, mutta tytöstä ja leijonasta kertova elokuva on tekopyhä ja kyseenalainen

 

Cata Portin

Taidekauppias Olavi Launio (Heikki Nousiainen) haaveilee viimeisestä isosta löydöstä.

Aika kultaa ylpeyden

Tuntematon mestari (Suomi, 2018). Ohjaus: Klaus Härö. Käsikirjoitus: Anna Heinämaa. Näyttelijät: Heikki Nousiainen,Pirjo Lonka, Amos Brotherus, Pertti Sveholm, Stefan Sauk. Kesto: 95 min. Sallittu.

Aika on tuntunut jättäneen Olavi Launion (Heikki Nousiainen) pölyyntymään hänen uneliaan Bulevardin taideliikkeen teoksiensa kanssa.

Olavi on jääräpäisesti päättänyt pitäytyä vanhan koulukunnan tiellä, vaikka taloudellisesti toimintamallissa ei ole järkeä. Ristiriitaisesti Launio kuitenkin haaveilee yhä hyvistä bisneksistä.

Näinä kultaisina vuosina tärkeimmäksi asiaksi tuntuu nousevan oman kunnian säilyttäminen. Tarvittaisiin viellä yksi viimeinen mahdollisuus lyödä luu kurkkuun epäilijöille sekä niskaan hengittäville velkojille.

Kuin katkerana universumin ivana Olavin näköpiiriin ilmestyy — mahdollisesti kallisarvoinen — tuntematon teos. Samalla hänen menneisyytensä huonosti hoidetut perhesuhteet saapuvat pilaamaan hänen elämäänsä.

Vieraantunut tytär Lea (Pirjo Lonka) ja tämän poika Otto (Amos Brotherus) ovat vanhalle miehelle lähinnä ärsykkeitä, elleivät nämä osoita pragmaattista hyödyllisyyttään. Oton tekninen tietotaito ja nopeat hoksottimet kuitenkin saavat Olavin edes hetkittäin heltymään.

Härö kuvaa kohdettaan tasapuolisesti. Ajoittain hän näyttää Launion herttaisena äkäpussina. Seuraavassa hetkessä tämä muuttuu vastenmielisen itsekkääksi. Rooli on hankala, mutta Nousiainen tuntuu nauttivan siitä.

Juonen selkäranka sijoittuu taidemaailman ja mysteerisen maalauksen ympärille. Yhdessä perhesotkujen kanssa kumpikin juonikuvioista jää hieman alikehittyneiksi.

Katsoja voisi luulla, että vanhan taidekauppiaan kaksi elämää lopulta sulautuisivat toisiinsa onnellisesti.

Upeasti hehkuva syksyinen Helsinki antaa elokuvalle arvokkaan tunnelman. Kuvissa voi jopa aistia taidekauppias Launion kaipuun menneeseen, klassisemmin kauniiseen maailmaan. Tätä perspektiiviä olisi elokuvalta toivonut lisää, mukiinmenevien juonikuvioiden sijaan.

Timo Alho

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Nousiainen. Hehkuva kuvaus. Musiikki.

Huonoa: Hankalasti lähestyttävä päähahmo. Kevyeksi jäävät juonikuviot.

Erityistä: Sai ensiesityksensä Toronton kansainvälisillä filmifestivaaleilla.

Photo credit: Paramount Pictures

Hailee Steinfeldin näyttelemä teinityttö ystävystyy Autobotti Bumblebeen kanssa Tranformers-elokuvien 1980-luvulle sijoittuvassa esiosassa.

Tytön ja Transformersin ystävyydestä

Bumblebee (Yhdysvallat, 2018). Ohjaus: Travis Knight. Käsikirjoitus: Christina Hodson. Rooleissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Jorge Lendeborg Jr., Jason Drucker, Pamela Adlon. Kesto: 114 min. K-12.

Transformersit ovat palanneet jälleen kerran, mutta nyt tervetulleiden uudistusten kera. Kyseessä on esiosa Michael Bayn viisiosaiselle sarjalle.

Tällä kertaa kyseessä on paljon keskitetympi ja ihmisläheisempi tarina, jota johtaa Hailee Steinfeldinnäyttelemä teini-ikäinen tyttö. Tämä löytää romuttamolta keltaisen kuplavolkkarin, joka on oikeasti tehtävänsä unohtanut muukalaisrodun edustaja.

Lihaskimppu John Cena — joka entisaikoina olisi automaattisesti kiinnitetty elokuvan keulakoristeeksi — saa näyteltäväkseen moraalisesti kiinnostavamman hahmon: muukalaista jahtaavan sotilaan.

Elokuvan alku voi rauhoittaa jo etukäteen mielensä pahoittaneet fanit, jotka ovat voineet luulla, että elokuva on ”suunnattu tytöille”. Tuttua Autobottien ja Decepticonien metallia kirskuvaa taistelua on yhä enemmän kuin tarpeeksi.

Stop motion -animaatioon erikoistuneelta Laika-studiolta ohjaajaksi hypännyt Travis Knight ottaa ensimmäisessä näytelmäelokuvassaan vaikutteiksi muun muassa Riemukupla ja Rautajätti -elokuvia sekä iskee silmää alkuperäiselle Transformers -animaatiosarjalle.

Robottien tyyli on klassisempaa ja se auttaa räiskyvien toimintakohtauksien seuraamisessa.

Elokuvan sijoittaminen 1980-luvulle antaa elokuvalle kylmään sotaan liittyviä juonivälineitä ja meheviä musiikkivalintoja.

Ohjaaja Knightin kokemus animaatio-ohjaajana tulee parhaiten esille hetkistä, jolloin Bumblebee on vuorovaikutuksessa tavallisen maailman kanssa. Varsinkin robotin kömpelö tutustuminen tavalliseen kotiin sisältää hyvin klassista komediaa.

Nämä hetket — sekä Steinfeldin hauskan nenäkäs aura — nousevat helposti tavanomaisen juonen ja kaavamaisten toimintakohtausten yläpuolelle.

Timo Alho

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Bumblebeen hahmon luonti. Hauskat hetket.

Huonoa: Kaavamainen juoni ja toimintakohtaukset.

Erityistä: Animoidun vuoden 1984 The Transformers -elokuvan tunnuskappale, Stan Bushin The Touch, soi elokuvassa hetkellisesti.

Mian (Daniah De Villiers) ja Charlie-leijonan välille syntyy erikoislaatuinen ystävyys, kornissa ja kyseenalaisessa kokoperheen elokuvassa.

Tekopyhä eläinelokuva

Mia ja valkoinen leijona (Mia et le lion blanc, Ranska/Etelä-Afrikka/Saksa, 2018). Ohjaus: Gilles de Maistre. Käsikirjoitus: Gilles de Maistre, Jean-Paul Husson, William Davies. Rooleissa: Daniah De Villiers, Mélanie Laurent, Langley Kirkwood, Ryan Mac Lennan, Lionel Newton, Lillian Dube, Brandon Auret. Kesto: 99 min. K-12.

Yksi karseimmista ja kyseenalaisimmista elokuvan tyylilajeista on lapsi ja villieläin -genre. Se on tuntunut syntyneen siitä alentuvasta ideasta, että lapset ja nuoret kyllä tykkäävät eläimistä mutta eivät jaksa katsoa luontodokumentteja.

Näiden elokuvien tekeminen täytyy olla mahdottoman raskasta villieläimelle, joka ei voisi vähempää välittää kuvausryhmän vaatimuksista tai tuottajan aikatauluista. Onneksi nykyinen digitaalitekniikka on sentään hieman helpottanut eläimen roolia.

Mia ja valkoinen leijona -elokuvan perusteema on kevyesti luonnonsuojelun kannalla, mutta sen kertoma tarina on tuskaisen kyseenalainen.

Nuori Mia (Daniah De Villiers) on joutunut perheensä mukana Etelä-Afrikkaan. Hänen isänsä (Langley Kirkwood) työskentelee leijona-farmilla. Koti-ikävä kaikkoaa kun Mian ja vitivalkoisen leijonanpoikasen, Charlien, välille syntyy maaginen yhteys.

Kolmen vuoden jälkeen leijona on kasvanut jo siihen kokoon, että vanhemmat alkavat huolestua kaveruudesta. Mia päättää vapauttaa Charlien ja lähteä saattomatkalle kohti reservaattia.

Korni, eläinhulluille esiteineille suunnattu elokuva on karua katseltavaa. Teemat ovat selvät ja toteutus on hyvin ammattitaitoista, mutta itse draama on tahmeaa.

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, kuinka elokuva esittelee ihmisen ja eläimen suhdetta ja samalla hyväksikäyttää eläintä viihteeksi.

Charlie-leijona on majesteettinen näky filmillä. Se syventää kylmää tunnetta nähdä eläin näin kolkossa paketissa.

Timo Alho

YKSI TÄHTI

Hyvää: Komeaa kuvausta.

Huonoa: Tekopyhät teemat. Siirappinen juoni.

Erityistä: Elokuvaa kuvattiin lähes kolmen vuoden ajan, jotta leijona ja pääosan lapsi saivat oikeasti kasvaa yhdessä ja tottua toisiinsa.