Kokemus kehityksen tulppana?

Urheilussa, aivan kuten elämässä yleensä, tehdään jatkuvia valintoja luottamustehtäviin ja tärkeisiin rooleihin. Kisa on kovaa ja myös valitsijoilla on omat paineensa. Varmat, tutut ja turvalliset valinnat on helpompi perustella, ja niitä on myös vaikeampi ampua alas. 

Tämän seurauksena vaihtuvuus organsiaatioissa on usein hitaampaa kuin ehkä toiminnan kannalta olisi suotavaa. Muutoskitka ja rohkeuden puute, mutta myös oman aseman varmistaminen tulevat raikkaiden muutos- ja uudistushankkeiden tielle. Ei uskalleta antaa vastuuta ja mahdollisuutta nuoremmille, ns. hankalia päätöksiä on helpompi lykätä kuin viedä maaliin. Nuorille lupauksille ja nouseville vastuunkantajille voi aina sanoa: "Sun vuoro tulee vielä." Mutta tuleeko sitä vuoroa, ja tuleeko se vielä siinä vaiheessa, kun uuden tulokkaan itsetunto ja menestyksen nälkä on parhaimmillaan?

Neljä vuotta sitten Sotshin kisoissa Iivo Niskanen löi itsensä läpi ja palasi kotiin parisprintin olympiavoittajana. Viime talvena Iivo nappasi henkilökohtaisen maailmanmestaruuden kotiyleisön edessä ja viime kuussa häntä juhlittiin jo toistamiseen Vuoden urheilija -tittelin voittajana. Suomalaisen huippu-urheilun nokkamies Mika Kojonkoski paljasti tällä viikolla, että Niskasen valinta Sotshiin oli aivan hiuskarvan varassa. Nuorukaisen valmiutta isoihin kisoihin epäiltiin viimeiseen saakka. Kuinka monta nuorta potentiaalista menestyjää onkaan erilaisista suurkisoista jätetty kotiin, kun konkarit ovat vieneet edustuspaikat?

Näitä nuorien näyttäviä läpimurtojakin on onneksi koettu, ja usein kehityksen nopeutta on sittemmin päivitelty vuosien ajan. Mutta läpimurrot edellyttävät mahdollisuuksia, joita valitettavan usein tarjotaan vasta pakon edessä. Kokeneen pelaajan loukkaantuminen paljastaa, että penkillä onkin istunut jo vastuuvalmis uusi tekijä. Tässä onkin rohkeiden ja joukkonsa tuntevien valmentajien mahdollisuus loistaa. Luottamus nuoriin ja uskallus nopeuttaa konkareiden paitojen kattoon nostamista ovat merkki avarakatseisuudesta ja ajan hermolla olemisesta. Ammattivalmentajan pitääkin osata tunnistaa kyvyt jo ennen kuin media tai katuparlamentti osaavat vaatia näiden esiinnostamista. 

Kun huippu-urheilun resurssit ovat rajalliset ja Kojonkosken mukaan Suomi jopa jää siinä suhteessa koko ajan lisää maailman huippumaista, tämän nuoriin ja nouseviin kykyihin panostamisen luulisi olevan jopa looginen strategia. Mutta joukkueiden valintoja ja urheilija-avustuspäätöksiä tarkasteltaessa tälläinen ajattelu loistaa enimmäkseen poissaolollaan. Välillä tuntuu, että kansaa ja mediaa pitää miellyttää näillä seitsemien olympialaisten kävijöillä jopa sen kustannuksella, että annettaisiin nuoremmille kasvu ja menestysmahdollisuus.

Ja jos unohdetaan urheilulliset mittarit ja mietitään huippu-urheilijayksilön elämää kokonaisuutena, mielestäni yhteiskunnan pitäisi mieluummin rakentavasti vierottaa urheilijat riittävän ajoissa kokopäiväisestä urheilijan elämästä sekä avustaa heidät siviiliuran alkuun ja uuteen elämänvaiheeseen. Varoittavia esimerkkejä tyhjän päälle pudonneista huippu-urheilijoista on meillä ja muualla aivan liian monta. Muutos ihailusta irvailuun ja säälin tunteeseen on nopea, pudotus voi olla kohtalokas ja hallitsematon, jos urheilijalla ei ole elämänhallinta kunnossa.

Olympialaisten hengessä olisi hyvä muistaa "urheilevan nuorison" periaate ja toisaalta jopa edellyttää kokeneemmilta vastuuntuntoa ja pelisilmää sillä hetkellä, kun on aika väistyä ja antaa tilaa nuoremmille. Väistyminen ja lopettaminen on taas helpompaa, kun horisontissa siintää uudet tavoitteet ja kiehtovat elämänvaiheet.